Fiilistelyn lyhyt historia


Urheilun maailmassa on paikka, jossa asuu ajatus objektiivisuuden tärkeydestä. Kehosta halutaan dataa, joka ei ole tunteiden ja ajatusten vääristämää. Hapenottokyky, kynnysarvot, sykealueet ynnä muut kuuluvat tähän kategoriaan. Taustalla on ajatus siitä, että ihminen pitää saada jollain tavalla muutettua numeroiksi, jotta tunteet ja subjektiivisuuden omaava yksilö olisi jollain tavalla tarkemmin ja objektiivisemmin mitattavissa ja ohjelmoitavissa, ilman mentaalista väliintuloa.

Ensimmäisen maksimaalisen hapenottokyvyn testin kollegansa Hartley Luptonin kanssa tehnyt A. V. Hill ennustikin urheilutestauksen alkutaipaleella vuonna 1927: ”Kehon koneisto on vain kemiallista ja fysikaalista tavaraa. Se tullaan jonakin päivänä esittämään kokonaisuutenaan kemiallisin ja fysikaalisin termein.” Hänen onnistuneet kokeensa urheilijoilla siivittivätkin ”ihminen koneena” ajattelutavan liikuntatieteessä korkeaan lentoon. ”Kehomme ovat koneita, joiden energiankulutusta voidaan mitata tarkasti”. Näiden ajatusten kaiku on edelleen kuultavissa urheilun kartan eri kolkissa, vaikka maailma onkin muuttunut. Objektiivisuus on hyve, subjektiivisuus häiriösignaali. Tarkastellessamme subjektiivisuuden historiaa elämän aikajanalla huomaamme, että se ansaitsee ehkäpä pienen ylennyksen, kenties vielä bonukset päälle.

Subjektiivisuus ilmestyi elämään todennäköisesti hermoston kehittymisen jälkeen noin 500 miljoonaa vuotta sitten. Hermosto oli tietenkin ensimmäisillä sen omaavilla organismeilla melko yksinkertainen verkosto ja hoiti lähinnä ruoansulatusta. Hermosto toi kuitenkin monisoluisille organismeille paremman tiedonkulun sen eri osien välillä sekä lyömättömän edun: sen avulla organismi kykeni luomaan kuvan tai kuvauksen sekä sen sisäpuolella tapahtuvista asioista että ulkopuolella tapahtuvista asioista. Subjektiivisuus syntyi siis noihin aikoihin, kun hermoston avulla kyettiin luomaan selkeä ero sisäiselle ja ulkoiselle maailmalle. Organismi kykeni näin luomaan mallin itsestään sekä ympäröivästä maailmasta. Melko hyödyllistä selviytymiselle.

Tuosta hermoston ja muun kehon yhdessä luomasta subjektiivisuudesta syntyi myöhemmin tunteet ja todennäköisesti tietoisuus (joka on tietenkin vielä nykyäänkin iso mysteeri). Aivotutkija ja neurologi Antonio Damasio pitää mainion tunteiden puolustuspuheenvuoron kirjassaan ”The Strange Order of Things: Life, Feeling and the Making of Cultures” (2018). Hän arvelee tunteiden olevan monimutkaisen organismin hienostunut keino pitää yllä homeostaasia. Ja eikä vain pitämään yllä, vaan pyrkimällä jatkuvasti kehittymiseen ja parempaan tulevaisuuteen tähtäävään homeostaasin tilaan. Tunteet onnistuvat tässä tehtävässä niin sanotun valenssin avulla: tunteet skaalautuvat hyvistä tunteista huonoihin, eli niillä on jokin koettu arvo tuolla skaalalla. Hyvänä koetut tunteet kertovat elimistön homeostaasin olevan kunnossa, jopa kehittymisen mahdollistavassa tilassa, ja huonona koetut tunteet kertovat elimistön tilan järkkyneen homeostaasin ulkopuolelle. Tunteet ja tuntemukset ovat siis todennäköisesti kehittyneet tuomaan organismille jatkuvaa tilannekatsausta siitä, mitä sen sisäisessä maailmassa tapahtuu.

Tunteet kertovat omalla tavallaan siis missä mennään ja organismi määrittelee toimintansa noiden kertomusten perusteella, sekä tietoisesti että tiedostamatta. Kuulostaa aika hienostuneelta systeemiltä. Miksi siis katsomme huomattavasti karkeampaa informaatiota antavasta sykemittarista, millä alueella pitäisi harjoitella? Miksi kysymme itseämme paljon yksinkertaisemmilta koneilta, että olemmeko kuormittuneita? Kuten Damasio nokkelasti kirjoittaa, ihminen väittää ylpeästi luoneensa Big datan, jonka avulla maailmasta voi saada selkoa. Mutta mehän olemme yhtä Big dataa, kaikki kokemamme asiat tallentuneena aivoihimme, kehoomme ja toimintatapoihimme. Ja mikä parasta, tuo data on subjektiivista, se kertoo asioita juuri sinusta.

Eikä siinä, etteikö objektiivisia mittareita tarvittaisi. Ei kehomme esimerkiksi pysty tunnistamaan kaikkia sairauden merkkejä, jolloin lääkärintarkastukset ovat ehdottoman elintärkeitä. Objektiivisiin mittareihin ja niiden antamiin tuloksiin suhtautuminen onkin ytimessä. Ne voidaan nähdä haasteena, pelinä, lisäinformaationa subjektiivisille tuntemuksille. Mutta ei pidä väittää, että varsinkaan urheilussa objektiivinen tieto kehosta olisi jollain tavalla parempaa tai tarkempaa kuin tunteiden ja tuntemusten tuoma subjektiivinen tieto. Kehon info on välillä vähän sotkuisessa ja monimutkaisessa formaatissa, mutta niin on kyllä itse elämäkin. Tämän vuoksi urheilija, jolla on laajalta skaalata kokemuksia erilaisista tilanteista ja niiden ratkaisemisesta, on subjektiivisen infon suhteen lukutaitoisempi.

”F**k the feelings” tapasi eräs valmentaja sanoa valmennettavilleen. Tällaista tunteellista ja herkkää ihmistä tuo hieman kuohutti silloin aikanaan, mutta olen saanut myöhemmin tuosta lausahduksesta paremmin kiinni. Sillä on hyvää tarkoittava pyrkimys: älä anna negatiivisten tunteiden häiritä suoritustasi ja että ne ovat vain tunteita, eivät todellisuutta. Tuolla neuvolla on paikkansa, mutta isommassa kuvassa se ajaa tarpeettomaan vastakkainasetteluun kehon ja tunteiden välille. Tunteet nousevat kehosta ja niillä on aina joku viesti. En usko, että paras tapa on ajaa ne noin töykeästi pois, vaan herkkyyttä niille pitäisi ennemminkin lisätä. Ja sen jälkeen, kun olemme tulkinneet tuon tunteen tai tuntemuksen tuoman sanoman kehomme tilasta, voimme tietoisesti päättää noudattaa sitä tai ystävällisesti kieltäytyä ja jatkaa treeniä.

Kilpaurheilussa subjektiivisuus ansaitsee uuden tulkinnan. Se ei ole mikään ”pehmeä” vaihtoehto objektiiviselle tiedolle, vaan tietoa sinusta itsestäsi, hieman vain sotkuisessa ja tulkinnanvaraisessa muodossa. Tämän tiedon hyödyntäminen on elintärkeää oman riman nostoa tavoitteleville urheilijoille. Subjektiivista infoa ei pidä ymmärtää myöskään minään kuninkaana tai vapaudu vankilasta – korttina, joka pelataan aina kun ”ei oo oikeen hyvä fiilis”. Paras tapa kerryttää ja tarkentaa tuota subjektiivista tietovarastoa on nimenomaan olla erilaisissa tilanteissa, neuvotella omien nykyisten rajojensa kanssa, laajentaa skaalaa. Kilpauinnin oppilas kuunteleekin tarkasti, mitä keholla on sanottavana ja tekee ratkaisunsa tämän tiedon rikastuttamana.

Lähteet:

Alex Hutchinson: ”Endure: Mind, Body and the Curiously Elastic Limits of Human Performance” (2018)

Antonio Damasio: “The Strange Order of Things: Life, Feeling and the Making of Cultures” (2018)

Oma keho