Kauneus ja vallankumous urheilussa


Mitä asioita pidämme urheilussa kauniina? Entä kuinka hyvin nuo kauniina pitämämme asiat palvelevat tuloksen tekemistä urheilussa? Nämä kysymykset nousivat väkisinkin mieleen lukiessani Sabine Hossenfelderin kirjaa ”Lost in Math – How Beauty Leads Physics Astray” (2018). Kirjassaan Hossenfelder esittää näkemyksen, jonka mukaan teoreettisessa fysiikassa ei ole tapahtunut viime vuosikymmeninä suuria läpimurtoja sen vuoksi, että teoreetikot nojaavat liikaa esteettisiin seikkoihin empiiristen havaintojen sijaan uusia teorioita kehitellessään. He antavat siis kauniina pitämiensä asioiden ohjata uusien luonnonlakien etsimistä ja tämä hämärtää heidän käsitystään siitä, minkälainen maailma todellisuudessa ja havaintojen valossa on. Ja toden totta, alaa hyvin vähän tuntevana, oli hämmästyttävää lukea meritoituneiden teoreettisten fyysikkojen lausahduksia, kuten:

”Fysiikan laeissa tulisi olla matemaattista kauneutta” – Paul Dirac

”Jos luonto johtaa meidät matemaattisten muotojen luokse, jotka ovat mahtavan yksinkertaisia ja kauniita, emme voi olla miettimättä niiden olevan ’totta’ ja että ne paljastavat luonnon todellisen ominaisuuden” – Werner Heisenberg

”Tällä vuosisadalla fyysikot ovat tulleet yhä kunnianhimoisemmiksi… He eivät tyydy enää selittämään tätä ilmiötä tai tuota, he ovat tulleet uskon kyllästämiksi siitä, että luonnolla on kauniin yksinkertainen suunnitelma perustana.” – Anthony Zee

”[…] kaunis […] teoria, josta rohkenisi melkeinpä sanoa, että se ansaitsee olla totta” – Oliver Lodge

Jos esteettiset seikat nostavat päätään teoreettisessa fysiikassa, niin miten mahtaa olla urheilun laita? Teemmekö valmennuksellisia päätöksiä rationaalisesti numeroiden ja tieteen perusteella vai onko estetiikka vahvasti edustettuna myös meillä? Tähän pohdintaan otan avuksi James W. McAllisterin ja hänen kirjassaan ”Beauty and Revolution in Science” (1996) esittelemän viitekehyksen. Se on rakennettu käsittelemään tieteellisiä vallankumouksia, mutta sopii myös erilaisten esteettisten ominaisuuksien tarkastelemiseen urheilussa mainiosti.

McAllisterin mallissa tieteelliset vallankumoukset tapahtuvat suunnilleen näin: Vallallaan oleva teoria on empiirisesti pätevä ja kykenee selittämään havaintoja. Siihen liitetään tiettyjä esteettisiä ominaisuuksia, kuten 1) Muodon symmetria, 2) Mallin hyödyntäminen, 3) Visualisointi ja abstraktius, 4) Metafyysinen kuuliaisuus (eli miten teoria sopii yksilön tai yhteisön maailmankuvaan) ja 5) Muodon yksinkertaisuus. Jos vallallaan oleva teoria on vaikkapa muodoltaan symmetrinen, arvioidaan alalla uusia teorioita empiirisen pätevyyden lisäksi myös niiden symmetrisyyden mukaan. Tällöin kahdesta uudesta, kilpailevasta teoriasta, jotka ovat empiirisesti yhtä päteviä, voittaa se, kumpi omaa enemmän symmetriaa. Yhteisön arvostamia esteettisiä seikkoja kutsutaan esteettiseksi kaanoniksi. Jotta tuo esteettinen kaanon muuttaisi muotoaan, on empiirisesti todella päteviä, mutta toisenlaiset esteettiset ominaisuudet omaavia, teorioita julkaistava yleensä runsaasti. Esteettinen laiva kääntyy siis hitaasti tieteen parissa.

Tarkastellaan asiaa urheilussa suoritustekniikan näkökulmasta. On helppo yhtyä ajatukseen, että eri lajeissa on sisäänrakennettu jonkinlainen esteettinen kaanon, joka ohjaa lajin parissa olevia tietyn näköistä tekniikkaa kohti. Tämä vallallaan oleva suoritustekniikka on päässyt hallitsevaan asemaan samaan tapaan kuin hallitsevaan asemaan päässyt tieteellinen teoria, eli on ollut tarpeeksi paljon hyviä, tietyt esteettiset ominaisuudet täyttäviä suorituksia. Tulevia suorituksia arvioidaan helposti siis tuloksen lisäksi myös vakiintuneiden esteettisten seikkojen perusteella. Jos kaksi urheilijaa ui saman ajan, toinen vakiintuneen esteettisen kaanonin mukaan ja toinen sen ulkopuolelta, ei vakiintunut kaanon horju tuosta mihinkään. Kaanonista poikkeavan uimarin voittaessakin saatetaan kysellä, että miten paljon kovempaa tuo uimari olisikaan uinut, jos vain olisi uinut ”oikein”. Entä mitä tapahtuu, kun tulee urheilija, jonka suoritukset ovat selkeästi tuon esteettisen kaanonin ulkopuolelta ja tulokset todella hyviä? Välillä tulee suoritustekniikassa niin sanottuja vallankumouksia, jolloin suoritustekniikan perusteet muuttuvat radikaalisti ja pärjätäkseen on omaksuttava tuo uusi tapa. Esimerkkejä tällaisista todellisista suoritustekniikan vallankumouksista ovat mäkihypyn V-tyyli ja korkeushypyn Fosbury Flop.

Jan Boklöv keksi mäkihypyn V-tyylin puoliksi sattumalta vuonna 1985. Sukset levisivät harjoitushypyssä vahingossa ja tuloksena oli parikymmentä metriä pidempi hyppy kuin klassisella tyylillä. Merkillepantavaa oli valmentajan suhtautuminen: hän ei pitänyt näkemästään, mutta antoi Boklövin jatkaa tyylillään hyppyjen kannettua huomattavan pitkälle. Ensimmäistä kertaa maailmancupissa hypätessään hän keräsi hypyillään kommentteja tyylirikosta ja sai ivallisia lempinimiä, kuten ”pyryharakka” ja ”siipiään räpyttelevä varis”. Lisäksi tuomarit rokottivat tyylipisteissä häntä sen ajan tyylimääritelmien mukaisesti. Boklöv voitti lopulta maailmancupin, mäkihypyn tyylisääntöjä muutettiin ja klassisella tyylillä hypännyt urheilija voitti maailmancupin osakilpailun viimeistä kertaa vuonna 1991.

Lehdistö kutsui Dick Fosburya ”kaksijalkaiseksi kameliksi” nähtyään hänen hyppäävän ennen Mexico Cityn 1968 olympialaisia ja sivuttivat hänet pelkkänä kuriositeettina. Yksi kilpakumppani kutsui hänen hyppytyyliään ”hairahdukseksi”. Nuori insinööri Fosbury kuitenkin vei noissa kisoissa korkeushypyn uudelle aikakaudelle hyppäämällä olympiakultaa ensimmäisenä selkä rimaa kohti ponnistavana maailmassa. Hänen tyylinsä perustui laskelmiin sekä hänen luontaiseen hyppytuntumaansa: jos urheilija kykenee muodostamaan kaaren riman yli, ei kehon massakeskipisteen tarvitse nousta rimaa korkeammalle ylitystä tehdessä. Tästä huolimatta tyyli ei lyönyt täysin läpi saman tien. Seuraavissa olympialaisissa Fosburyn tyylillä hyppääviä urheilijoita oli 28 hyppääjää 40 hyppääjästä ja viimeinen muunlaisella tyylillä hyppääjä nähtiin 20 vuotta myöhemmin Soulin olympialaisissa 1988.

Huomionarvoista noissa molemmissa suoritustekniikan vallankumouksissa on se, että niitä vastustettiin aluksi nimenomaan esteettisten seikkojen, ei niiden suorituskyvyn, perusteella, aivan kuten McAllister esittää käyvän tieteellisissä vallankumouksissa. V-tyylissä etupinta-ala on selkeästi suurempi kuin klassisessa hyppytyylissä ja vartalon kaarelle laittamalla massakeskipistettä ei tarvitse nostaa niin korkealle. Näin jälkikäteen tarkasteltuna tuntuu hämmästyttävältä, että meni vuosia, ennen kuin kaikki urheilijat siirtyivät käyttämään noin selkeitä objektiivisia etuja tarjoavia suoritustekniikoita. Lajin vakiintunut esteettinen kaanon voi tarjota ainakin osittaisen selityksen tähän viiveeseen. Tieteen puolella esimerkiksi kvanttiteorialle kävi samankaltaisesti. Vaikka se oli hyvin kykenevä selittämään tieteilijöiden havaintoja, eli oli empiirisesti kelvollinen, pidettiin sitä monien fyysikoiden toimesta rumana. Tähän arvostelijoiden joukkoon kuului myös Albert Einstein.

Onko esteettisten seikkojen käyttäminen urheilusuorituksen arvioinnissa sitten hyvä vai huono juttu? Kuten niin moni muukin asia maailmassa, kuuluu lajin esteettinen kaanon kategoriaan sekä että. Lajin parissa työskentelevillä valmentajilla ja urheilijoilla on toisaalta välttämätöntä olla tarkkakin käsitys siitä, minkälaiset esteettiset seikat ovat toimineet ja toimivat tänä päivänä heidän lajissaan. Jos nuo esteettiset seikat saavat kuitenkin niin suuren vallan, että ruvetaan urakalla ohittamaan numeroita esimerkiksi tekniikan arvioinnissa, ollaan jo kyseenalaisilla vesillä. Tärkeää on olla tietoinen sekä oman lajinsa että omasta subjektiivisesta esteettisestä kaanonista ja tiedostaa olevansa altis puolueellisiin arvioihin.

Tiedostin itse jääneeni esteettiseen kaanoniin jumiin ensimmäisen kerran Selma Soinisen perhosen kautta. Selma ui perhosta luonnostaan suhteellisen matalana, vain pienellä aaltoliikkeellä, minimaalisella potkulla ja jousimaisen räväkästi. Oma käsitykseni perhosuinnista oli ennemminkin isohkolla aaltoliikkeellä etenevää ja sulavaa. Voisi McAllisterin esteettisten kategorioiden valossa sanoa, että Selman perhonen ei osunut omaan malliini. Sprinttitalliin tullessani opin Makelta eri uintityyleistä lajien sisällä ja tajusin virheellisen arvioni tilanteesta: Oma mallini perhosuinnista oli liian ahdas ja koetin opettaa Selman tapauksessa toimimattomia asioita. Esteettiseen kaanoniin ei auta jäädä jumiin, vaan tarkastella sitä aika ajoin ulkopuolelta. Siellähän ne vallankumoukset aluksi majailevat.           

 

Lähteet

Sabine Hossenfelder: Lost in Math – How Beauty Leads Physics Astray (2018)

James W. McAllister: Beauty and Revolution in Science (1996)

V-tyyli:

https://www.is.fi/makihyppy/art-2000001125126.html

Fosbury Flop:

https://www.worldathletics.org/news/feature/dick-fosbury-flop