Kilpailujännityksestä


Kun elämä oli saanut kehittyä maapallon merissä ja tulivuorisaarilla sellaiset kolme miljardia vuotta, alkoi tapahtua. Pienille eläimille alkoi muodostua jotain hermoston tapaista. Ne kykenivät aistimaan vaihteluita valon määrässä, veden paineessa ynnä muuta. Tämä olikin tarpeen, sillä samoihin aikoihin saalistus ilmestyi maapallolle ensimmäistä kertaa. Eri eliöt alkoivat syödä toisiaan saadakseen hyödyllistä ravintoa itselleen. Alkoi olla selviytymisen kannalta siis tarpeellista aistia, onko tuo eliö tuolla syötävää vai syökö se minut. Olenko tässä kohtaamisessa saalistaja vai saalistettava? Koska kullakin eliöllä on vain rajattu määrä energiaa käytössään, tuli myös entistä tarpeellisemmaksi tarkkailla omaa rajallista energiabudjettiaan. Onko välttämätöntä paeta? Jäädynkö? Käynkö kimppuun? Saalistanko jotta saan vielä enemmän energiaa? Kannattaako?

Tätä energiabudjettia hoidettiin ensin todennäköisesti reagoimalla tilanteisiin, kunnes evoluutio jauhoi esille toimivamman strategian, ennakoinnin. Jossain vaiheessa eliöt oppivat peilaamaan käsillä olevaa, energiaa vaativaa tilannetta menneisiin tapahtumiin ja niissä tilanteissa tehtyihin ratkaisuihin. Mitä kävi viimeksi tilanteessa X kun tein silloin Y? Toisin sanoen, oppiminen alkoi. Eliöt, jotka kykenivät pelkän reagoinnin sijasta ennakoimaan menneisyyden tapahtumien perusteella, alkoivat pärjätä paremmin paremman osumatarkkuuden takia. Ne eivät kuluttaneet yhtä paljon energiabudjettiaan turhiin liikkeisiin, vaan oppivat käyttämään sitä tehokkaammalla tavalla. Eliöiden monimutkaistuessa energiabudjetin valvominen kävi monimutkaisemmaksi, joten tarvittiin monimutkaisempi valvontajärjestelmä, toisin sanoen aivot. Tämä tarina on toki monimutkaisempi, mutta meidän on päästävä alkumerestä eteenpäin.

Aivot ovat siis kehittyneet mm. tekemään ennustuksia ja tulkintoja tilanteista, jotta eliön hengissä pysymisen todennäköisyys kasvaisi. Näkemämme ja kokemamme todellisuus ei ole pelkästään aivojen reagointia maailman ärsykkeisiin, vaan osaltaan aivojen hieman ennakkoon luoma arvio tilanteesta. Tästä pääsee kiinni vaikkapa esimerkillä, jonka aivotutkija Lisa Feldman Barret sai eteläisessä Afrikassa 1970-luvulla sotineelta mieheltä: Mies oli harjoitustehtävällä muutamien sotilaiden kanssa, kun hän kuuli ääntä edestään. Hänen sydämensä takoi villisti, kun hän näki edessään pitkän letkan sissisotilaita konekiväärien kanssa. Hän reagoi heti nostamalla kiväärinsä ja tähtäsi letkan johtajaa. Samassa hän tunsi toverinsa käden olkapäällään. ”Älä ammu. Se on vain poika.” Ja toden totta, tarkemmin katsottuaan hän näki, että letka sotilaita olikin todellisuudessa jonollinen lehmiä, kärjessään noin kymmenenvuotias poika paimensauvan, eikä suinkaan konekiväärin, kanssa.

Mies oli tästä ymmärrettävästi järkyttynyt vielä vuosienkin päästä ja hämmästeli, mikä hänen aivoissaan oli vikana. Ei luultavasti mikään. Siinä missä ennen ajateltiin aivojen visuaalisen järjestelmän toimivan kameran lailla, kuvaten todellisuutta tarkasti niin kuin se on, on nykyään vallalla käsitys ennemminkin sulavasta konstruktiosta, jonka aivot luovat sekä saapuvien aistiärsykkeiden että menneisyyden tapahtumiin perustuvien ennakointien myötä. Esimerkin tarinassa oli todennäköisesti kysymys juuri tällaisesta tilanteen kokonaistulkinnasta: Olen sodassa, vaara on päällä, sissisotilaita saattaa olla missä tahansa, näen liikettä, sydämeni hakkaa, aseeni nousee refleksinomaisesti eli edessä täytyy olla sotilaita. Eliön selviytymisen kannalta tuo voisi olla hyödyllinen tulkinta tilanteesta, vaikka todellisuus oli karmealla tavalla erilainen. Onneksi hänen ystävänsä aivot olivat päätyneet erilaiseen tulkintaan ja ase jäi laukaisematta.

Kilpailujännityksessä on osittain kyse myös tilanteen kokonaisarviosta ja tulkinnasta. Menneet kokemukset aikaisemmista kilpailuista vaikuttavat ennakolta suhtautumiseen tuleviin kilpailuihin. Miltä tuntui kun uit hyvin tai huonosti. Kun voitit tai hävisit. Kun jännitti hemmetisti. Kuinka omassa kulttuurissamme ylipäätään suhtaudutaan kilpailemiseen? Entäpä voittamiseen tai häviämiseen? Tekemäsi harjoittelu vaikuttaa suuresti tuohon tulkintaan: Onko treenisi ollut sillä tasolla, että tavoitteesi tuntuu tarpeeksi mahdolliselta? Mitä tapahtui viimeksi, kun menit tällaisen harjoitusjakson jälkeen kisoihin?  

Kilpailut voivatkin olla sosiaalisesti uhkaava tilanne, joka saa aivot hyrräämään. Vaikka kilpaurheilussa tuo uhka on harvoin todellinen, on sen aiheuttama tunnereaktio hyvinkin todellinen. Tuo tunnereaktio, ja vielä tarkemmin sanottuna, tulkintamme tuosta tunnereaktiosta, rakentaa suhtautumistamme tuleviin kilpailuihin. Aivojen viesti ei nimittäin ole selvä tai yksiselitteinen. Jännityksen aiheuttamat fyysiset oireet, kuten kohonnut syke, ruokahaluttomuus kisapäivänä, huonot yöunet kisoja edeltävänä päivänä, voivat olla merkkejä monesta asiasta. Ne voivat kertoa pelosta, tai sitten ne ovat valmiuden merkkejä. Aivot viestivät että tuleva kilpailu on sinulle tärkeä ja on aika pitää energiabudjetin kulutusjuhlat, tyhjentää pankki. (Krooniset jännityksen ja stressin merkit ovat totta kai asia erikseen ja ovat terveydelle haitallisia pitkään jatkuessaan. Budjettia ei voi vain tyhjentää koko ajan, on tehtävä myös talletuksia levon muodossa.)

Kehon viestien tulkinta ja niihin suhtautuminen jännittävässä tilanteessa on avainasemassa suorituksen kannalta. Esiintymisjännitystä tutkinut Päivi Arjas on muun muassa huomattu, että jännityksen aikaansaamat fysiologiset vasteet, kuten kohonnut syke, hikoilu ja käsien tärinä, olivat kaikilla tutkittavilla lähellä toisiaan, riippumatta siitä, että luokittelivatko he itsensä koviksi jännittäjiksi vai kevyemmin jännittäviin tilanteisiin suhtautuviksi tyypeiksi. Paremmin jännittävissä tilanteissa suoriutuneet henkilöt suuntasivat kuitenkin huomionsa käsillä olevaan tehtävään. Huonommin suoriutuneet suuntasivat huomiotaan enemmän jännityksen aikaan saamiin oireisiin ja itseensä kuin tehtäväänsä. Kyse oli siis ennemminkin jännityksen aikaansaamien oireiden tulkinnasta kuin itse jännityksestä.

Kaikki jännittävät itselleen tärkeissä esiintymistilanteissa, kuten kilpailuissa tai konsertissa. Pointtina ei olekaan koskaan viedä tuota jännitystä pois, koska se veisi mahdollisuuden törsätä kehon energiabudjettia tärkeissä hetkissä. Jos kilpailu ei jännitä tai muuten kutittele laisinkaan, ei siihen todennäköisesti ole tulossa budjetista tavallista suurempia sijoituksia. Keho ei yksinkertaisesti anna ylimääräistä energiaa asioihin, joilla ei ole sinulle merkitystä.

Kyse on tulkinnasta: Ovatko jännityksen aiheuttamat keholliset tuntemukset jotain hälyttävää ja pelottavaa, vai ovatko ne normaali merkki siitä, että olet valmis tulevaan koitokseen? Juuri tuota tulkintaa muuttamalla positiivisemmaksi voit alkaa muuttaa aivojesi tekemää ennustetta tulevista kisoista positiivisemmaksi. Vaikka tunnet jännityksen voimakkaasti ennen kisoja, ei se olekaan enää merkki vaarasta, vaan valmiudesta. Tekemällä treeneissä asioita kilpailusuorituksen vaatimalla tavalla muutat myös ennustetta tulevasta kisasta positiivisemmaksi.

Vaikka aivosi luovatkin ennusteen tulevista tapahtumista automaattisesti, on sinulla paljon valtaa siihen, mitä tuohon ennusteeseen syötetään menneiden tekojen muodossa. Ja lopulta, kuinka päätät tulkita ennusteen ja sen aikaan saamat tunteet.       

Kuva: Anni-Maria Laakso

Lähteet:

Lisa Feldman Barrett: ”Seven and a Half Lessons About the Brain” (2020)

https://areena.yle.fi/audio/1-50634993