Kilpaurheilun äärellinen ja ääretön peli


”On olemassa ainakin kahdenlaisia pelejä. Yhtä voisi kutsua äärelliseksi; toista äärettömäksi. Äärellistä peliä pelataan voittamisen vuoksi, ääretöntä peliä pelataan pelaamisen jatkumisen vuoksi.”

James P. Carse kehitteli nämä pelin muodot kirjassaan ”Finite and Infinite Games: A Vision of Life as Play and Possibility” (1986). Äärellisessä pelissä on määritelty alku ja loppu, valitut pelaajat, muuttumattomat säännöt sekä selkeästi sovitut voittajat ja häviäjät. Kaikki urheilulajien kilpailutapahtumat ovat esimerkiksi tällaisia pelejä. Äärettömässä pelissä puolestaan ei ole selkeästi määriteltyä alkua tai loppua, pelaajien määrä voi vaihdella pelin aikana, eikä pelaajia valita peliin vaan kuka tahansa voi liittyä milloin tahansa. Sääntöihin suhtautuminen on äärellisen pelin kanssa päinvastaista: sääntöjen on muututtava pelin edetessä jos peli uhkaa syystä tai toisesta tulla päätökseen tai pelaajia uhkaa tippua siitä pois. Molemmissa peleissä pelaajien on osallistuttava siihen vapaasti: ”… jos heidän täytyy pelata, eivät he voi pelata”. Pelaajat eivät ole sidottu vain yhteen pelin muotoon, vaan äärettömän pelin pelaajat voivat osallistua myös äärellisiin peleihin.

Kilpaurheilu vaikuttaa ensisilmäyksellä menevän tuohon äärellisen pelin kategoriaan nimenomaan kilpailutapahtumiensa vuoksi. Ne ovat hyvin selkeärajaisia ja kaikki niihin harjoittelevat ja osallistuvat tietävät, millä perustein kyseinen peli voitetaan tai hävitään. Urheilijat tavoittelevat koko ajan parempia suorituksia, puskevat omia rajojaan eteenpäin, kehittelevät kilpailuetuja kanssakilpailijoihin nähden. Peli loppuu, kun kello pysähtyy tai summeri soi. Kaikki (yleensä) tunnustavat voittajan, poistuvat kilpailupaikalta ja aloittavat valmistautumisen seuraavaan äärelliseen peliin. Voittajalle myönnetään titteli, jota ei oteta koskaan pois (suorituksen ollessa puhdas tietenkin).

Kilpaurheilu on kuitenkin myös mitä syvimmässä määrin ääretön peli. Kukaan ei tiedä, milloin tarkalleen ottaen kilpaurheilu alkoi, uusia pelaajia tulee jatkuvasti samalla kun vanhoja poistuu ja säännöt muuttuvat matkan varrella. Se on ennemminkin jatkuvasti käynnissä oleva peli, jota meidän pelaajien tulisi pelata äärettömän pelin tavoin ja päämäärällä: Peli täytyy pitää käynnissä ja mahdollisimman paljon pelaajia täytyy pitää mukana. Äärettömän pelin pelaajat muodostavatkin pelin säännöt ennen kaikkea vastaamaan noihin uhkiin. Kilpaurheilun kannalta isossa kuvassa tuollaisia uhkia, joihin pelin sääntöjä muuttamalla on lähitulevaisuudessa vastattava, ovat ainakin urheilun ekologinen kestävyys, lasten liikkumattomuus, harrastuskustannukset, taloudelliset mahdollisuudet urheilla aikuisiässä ja vilppi (doping ym.).

Voiko yksilö pelata ääretöntä peliä kilpaurheilun äärellisten pelien maailmassa? Ehdottomasti. Kysymys on ennen kaikkea suhtautumisesta. Carse kuvasikin äärettömän pelin pelaajien osallistuvan äärellisiin peleihin energisesti ja tietoisena omasta roolistaan siinä pelissä, mutta ilman äärellisen pelaajan totisuutta. Kyseessä on leikkisämpi suhtautuminen kyseiseen peliin, yhteen muiden joukossa. Monet urheilijat toteuttavat äärettömän pelin periaatteita uransa aikana tai sen jälkeen toimimalla oman lajinsa parissa esimerkiksi valmentajana tai ohjaajana tai järjestämällä lasten tapahtumia. ”Annan vain takaisin yhteisölle, joka on antanut minulle niin paljon”, kuuluu yleensä kommentti.

Lisäksi ääretöntä peliä pelaavat urheilijat ja valmentajat tekevät tuloksensa sallituin keinoin, tietäen minkälaista vahinkoa isossa kuvassa kilpaurheilun jatkuvuudelle vilppi tekee. He ottavat lisäksi kantaa lajinsa epäkohtiin, jotta se jatkaisi kukoistustaan ja nostavat työllään lajinsa tulostasoa. He eivät ole vain osallistumassa, vaan aktiivisesti muokkaamassa lajiaan. Se on äärettömän pelaajan velvollisuus. Uuden Seelannin rugbymaajoukkueen, All Blacksin, pelikirjassa on monia tällaisia velvollisuuksia, joista erityisesti yksi kuvaa äärettömän pelaajan ajattelua: ”Leave your jersey in a better place.” Pelaajat eivät ole osallistumassa maajoukkuetoimintaan, vaan tekemässä maajoukkueestaan omilla teoillaan paremman seuraavia sukupolvia varten.

Jos kilpaurheilusta kokee vain sen äärellisen pelin maailman, jossa ratkotaan voittajat ja häviäjät, on kokemus vaarassa jäädä ohueksi. Tämän vuoksi Kilpauinnin oppilaan onkin hyvä miettiä, kuinka uintia viedään kestävällä tavalla eteenpäin sekä toimintatapoja, joiden avulla voidaan uida kilpaa vielä seuraavalla vuosisadallakin.

Lähteet

James P. Carse: ”Finite and Infinite Games: A Vision of Life as Play and Possibility” (1986)

James Kerr: “Legacy: What the All Blacks Can Teach Us About the Business of Life” (2013)