”Kisa pilalla!” – Ajatuksia ampumahiihdosta


Pokljukan MM-kisojen avauspäivä ja 4×7,5km sekaviesti. Ranskan kolmososuuden viejällä Anaïs Chevalier-Bouchet:lla on jahti päällä. Pystypaikalle tullessaan hän kaartaa ennakkosuosikki Norjan Tiril Eckhoffin viereen, joka on vaikeuksissa jo kaksi ohilaukausta ammuttuaan. Iso etumatka on sulanut Eckhoffin asettaessa ensimmäistä varapatruunaa aseeseensa. Molemmat varapatruunat osuvat, mutta tässä vaiheessa Chevalier-Bouchet on alkanut jo upottaa tauluja hyvällä tahdilla. Nopeat nollat tästä ja hän saisi lähetettyä kovana kiritykkinä tunnetun Julian Simonin ankkuriosuudelle aivan Norjan tuntumassa. Ensimmäiset neljä taulua tippuvat vauhdilla. Viidennen laukauksen jälkeen Chevalier-Bouchet on jo viemässä kivääriä selkäänsä, valmiina säntäämään Eckhoffin perään, mutta sepä ei osunutkaan. Ei hätää, asento nopeasti uudelleen valmiiksi ja jos taulu tippuu ensimmäisellä varalla, on asetelma mestaruustaisteluun edelleen kohtalainen. Mutta eipä tipu, kuten ei myöskään toisella eikä kolmannella, joten sakkorinki odottaa. Norja menee menojaan ja muut haastajat pyyhkäisevät paremmilla ammunnoilla ohi kohti muita mitalisijoja. Game over Ranskan joukkueelle, tai niin kuin YLEn selostaja Johannes Oikarinen usein parahtaa: ”Kisa pilalla!”

Kuinka tuollaisesta epäonnistumisesta päästään yli? Pohdin tätä vastikään ampumahiihtoa intensiivisemmin seuraamaan alkaneen, erittäin kiinnostuneen, ulkopuolisen näkökulmasta.

Lajina ampumahiihto on tuollaisia edellä kuvatun tapahtuman kaltaisia täynnä. Toisin sanoen, täydellinen sulaminen ja ammunnan mureneminen penkalla on täysin normaalia, sitä tapahtuu aika ajoin kaikille mestareista noviiseihin. Se on osa lajin ydintä ja läsnä lähes joka kilpailuissa. Norjan joukkueen ampumavalmentaja Siegfried Mazet sanoikin YLEn haastattelussa, että ”Ampumahiihtäjää ei kannata rakentaa ajatuksella, että hän ampuu sataprosenttisesti, koska niin käy todella harvoin. Tavoitteiden on oltava realistisia. Kymmenen osuman ampuminen putkeen, puhumattakaan 20:stä, on pelottava ajatus.” Hän jatkoi myös, että ”Ampumahiihdon huipulla voitot ratkotaan pitkälti siinä, miten urheilija suhtautuu kilpailujen aikana eteen tuleviin tilanteisiin.” Näyttääkin siltä, että ampumahiihdossa suhtautumien epäonnistumisiin on hieman toisenlaista kuin monessa muussa lajissa. Epäonnistumiset ovat jotenkin niin näkyviä ja selkeitä: Taulu joko tippuu tai sitten ei. Esimerkiksi kilpauinnissa epäonnistuminen on usein huomattavasti hähmäisempää ja harmaan sävyjä on enemmän. Tekniikassa on paljon enemmän kerroksia, kuin ainoastaan toimii/ei toimi.

Voisi kuvitella, että ampumahiihtäjän tärkein työkalu suksien ja aseen kaverina on terve itsetunto. Kuka olen ihmisenä ja mikä on minulle elämässä tärkeää? Minkä arvon annan ase selässä hiihtämiselle elämässäni? Onko se tärkeä peli vai koko elämäni? Kovista kolauksista ampumapenkalla voi olla vaikeaa toipua ilman selkeää perspektiiviä ja itsensä tuntemista. Tulee mieleen uintivalmentaja Jack Roachin ajatukset Michael Phelpsistä ja Natalie Coughlinista. Hän sanoi heidän olevan nimenomaan niin varmoja siitä, keitä ovat ihmisinä, että kovissa paikoissa itseluottamuksen kehikon huojuessa he saavat sen nopeasti kasattua uudestaan.

Tuohon itsetuntoon liittyy todennäköisesti myös kova luottamus joukkueen sisällä. Luottamus siihen, että kukaan ei lyttää sinua huonon kisapäivän jälkeen, koska kaikilla muillakin on ollut niitä ja ennen kaikkea kaikki näkevät, kuinka paljon jokainen tiimin jäsen tekee duunia lajinsa ja suorituksensa eteen. Kun olet nöyränä lajin vaatimusten edessä ja teet parhaasi niiden täyttämiseksi, olet psykologisesti lujemmalla maaperällä. Tuolloin voi jopa vitsailla intensiivisimmän tunnekuohun laannuttua omille näyttäville romahduksilleen, kuten monet ampumahiihtäjät sosiaalisessa mediassa tekevät. Ampumahiihdon kaltaisessa lajissa, jossa oma osaaminen on jatkuvasti näkyvästi testissä, tarvitaankin radikaalia lempeyttä itseä kohtaan.

Entä miten kävi Anaïs Chevalier-Bouchet:lle tuon dramaattisen viestin epäonnistumisen jälkeen? Kaksi päivää myöhemmin sprinttikilpailussa hän saapui pystypaikalle yli seitsemän sekuntia senhetkisen kärjen (taas Eckhoff) väliaikaa edellä. Nollat ampumalla mestaruudessa kiinni, yhdelläkin ohilaukauksella mitali todennäköinen. Liput liehuivat villisti penkalla pyörivässä tuulessa hänen aloittaessaan määrätietoisesti osumalla. Sitten huti. Hieman päälle kolme sekuntia myöhemmin jälleen osuma, toinen, kolmas. Yhden sakkokierroksen kautta tuulispäänä maaliin, hopeamitali kaulaan ja hyvä asetelma seuraavan päivän takaa-ajoon. Ei mikään täydellinen lunastustarina satukirjasta, vaan normipäivä ampumapenkalla.

Lähteet:

https://yle.fi/urheilu/3-11761089