Lenkillä Punaisen kuningattaren kanssa


”Alicelle ei milloinkaan selvinnyt kuinka se kävi, vaikka hän mietti asiaa jälkeenpäin. Hän muistaa vain, että he juoksivat käsi kädessä ja kuningatar juoksi niin kovaa, että hänellä oli täysi työ pysyä mukana, ja yhä uudestaan kuningatar huusi: ”Kovempaa! Kovempaa!” ja Alicesta tuntui että hän ei voinut juosta kovempaa, vaikka henkeä ei riittänyt sen sanomiseen.

Kaikkein merkillisintä oli että puut ynnä muut heidän ympärillään pysyivät koko ajan samassa paikassa: vaikka he kuinka juoksivat, he eivät tuntuneet pääsevän minkään ohitse. ”Liikkuvatko ne kaikki mukana kun me juoksemme?” Alice-parka mietti kummissaan. Ja kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, kuningatar huusi: Kovempaa! Älä yritä puhua!”

[…] Ja he juoksivat niin kovaa, että tuntuivat viistävän halki ilman, tuskin hipoen maata jaloillaan, kunnes yhtäkkiä, juuri kun Alicesta tuntui että hän oli aivan lopussa, he pysähtyivät ja Alice tajusi istuvansa maassa pyörällä päästään ja henkeään haukkoen.

[…]Alice katseli hämmästyneenä ympärilleen. ”Ohhoh, oltiinko me saman puun alla koko ajan! Kaikki on samalla tavalla kuin ennenkin!”

”Totta kai”, kuningatar sanoi. ”Miten sen sinusta pitäisi olla?”

”No, meidän maassa”, Alice aloitti vieläkin vähän hengästyneenä, ”sitä yleensä päätyy johonkin toiseen paikkaan, jos juoksee kovaa pitkän aikaa, niin kuin me äsken”

”Onpa hidas maa!” sanoi kuningatar. ´Täällä taas saa juosta minkä sinun koivistasi lähtee, että pysyy samassa paikassa. Jos haluaa toiseen paikkaan, saa juosta ainakin kaksi kertaa niin kovaa.´”

Kyseinen kohtaus on otettu Lewis Carrollin klassikko-lastenkirjasta ”Alice Peilintakamaassa” (”Through the Looking-Glass and What Alice Found There” (1871), suomentanut Alice Martin 2010). Siinä Alice, pian Peilintakamaahan saavuttuaan, tapaa Punaisen kuningattaren puutarhassa ja he alkavat juosta. Tuo kummallinen juoksulenkki on antanut meille mielenkiintoisen käsitteen ”The Red Queen Effect”, jota käytetään muun muassa kuvaamaan saalistajan ja saaliseläimen evoluution muokkaamaa ”kilpavarustelua”: Ajan myötä saaliseläimet kehittävät parempia keinoja välttää saaliiksi joutuminen ja saalistajat puolestaan kehittyvät paremmiksi saalistajiksi. Molemmat kehittyvät, mutta suhteellinen voimatasapaino pysyy ennallaan.

Ilmiö on nähtävissä myös valtioiden ja yhteiskuntien tasolla. Daron Acemoglu ja James A. Robinson antavat Punaiselle kuningattarelle keskeiseen rooliin vapauden ilmentymisessä. Heidän ”The Narrow Corridor” viitekehyksessään (Kirjassaan ”The Narrow Corridor: States, Societies and the Fate of Liberty” (2019)) vapaus ei suinkaan ole staattinen asia, joka ilmestyy tai annetaan kansalaisille valtion synnyttyä. Se muodostuu valtion ja yhteiskunnan välisestä nokittelusta, jossa niin valtio kuin yhteiskunta pyrkivät vahvistumaan ja kasvattamaan kapasiteettiaan. Jos yhteiskunta jää paikalleen ja ainoastaan valtio voimistuu, on tuloksena lopulta valtion despoottinen valta ja kansalaisten vapaus kärsii. Jos taas yhteiskunta vahvistuu ja valtio jää paikalleen, on tuloksena yhteiskunnan säätämien normien (jotka yleensä palvelevat parempiosaisia) vahvistuminen tai anarkia. Vapaus syntyy siis valtion ja yhteiskunnan dynaamisesta (ja usein sotkuisesta) tasapainoilusta, juoksusta Punaisen kuningattaren kanssa.

Juoksulenkki Punaisen kuningattaren kanssa kuvaa myös kilpaurheilun maailmaa osuvasti. Kilpailun henki on huipulla juurikin kuvatunlaista: Tee hommat hyvin ja saatat säilyttää asemasi, tee hommat kaksi kertaa muita paremmin, jos haluat rankingeissa ylöspäin. Kun iso osa urheilijoista toimii tämänkaltaisella ajatuksella, on tuloksena totta kai hurjan kova kilpailu, jossa paikallaan jääminen tietää muiden vilistämistä ohi. Tämä pitää paikkaansa niin yksittäisten urheilijoiden, seurojen kuin kansallisten urheilujärjestelmienkin osalta. Vai miltä kuulostaa tämä: vuodesta 2020 uhkaa tulla uinnissa ensimmäinen vuosi sitten vuoden 1896 olympialaisten, jolloin ei rikota yhtäkään maailmanennätystä (https://www.swimmingworldmagazine.com/news/will-2020-be-the-first-year-without-world-swimming-records-since-1896/). Siis reilusti yli sadan vuoden mittainen pätkä kilpauintia, jolloin joku on aina ollut jollain matkalla nopeampi kuin kukaan koskaan ennen häntä, joka ikisenä vuonna, vuodesta toiseen. Mukana on toki myös vähemmän kilpailtujen matkojen maailmanennätyksiä, mutta silti. Paikalleen jääminen ja oma aseman varmistelu eivät ole parhaita strategioita menestykseen tällaisessa maailmassa.

Yksi kilpaurheilun kiehtovimmista asioista ovat nimenomaan ne hetket, kun joku kovasta kilpailusta huolimatta (tai pikemminkin, siitä johtuen) oikeasti juoksee muita ”kaksi kertaa niin kovaa”. Tällaisia hetkiä on uinnissa nähty isossa mittakaavassa muun muassa 1930-luvulla, kun Japani nousi dominoivaksi uintimaaksi systemaattisen tekniikkakuvauksen ja yksinkertaisesti muita suuremman treenimäärän siivittämänä, sekä 1956 olympialaisissa Melbournessa, kun australialaiset uimarit keräsivät potin sovellettuaan intervalliharjoittelua kilpauintiin. Yksilöiden tasolla nuo hetket ovat myös maagisia, kuten esimerkiksi Phelpsiä, Ledeckyä, Peatya, Hosszua, Dresseliä ja Sjöströmiä katsoessa olemme kokeneet.

Kuinka Kilpauinnin oppilas sitten pysyy liikkeessä ja etsii keinoja, joilla tuo muita kaksi kertaa niin kovaa juokseminen onnistuu? Ensinnäkin on tiedostettava, että se on osa kilpaurheilun luonnetta, olemusta ja syvärakennetta. Kilpaurheilu olisi tyhjää ja merkityksettömän tuntuista, jos pelissä mukana olevat eivät yrittäisi jatkuvasti tehdä asioita paremmin, keksiä tapoja juosta muita kaksi kertaa kovempaa. Minkälaista olisi panostaa täysillä omaan uintiin, jos tietäisit kaikkien muiden kilpakumppaneiden treenaavan kerran viikossa ja jäävän sinulle metritolkulla kilpailuissa? Olisiko minkälainen kipinä lähteä hallille kaksi kertaa päivässä, päivästä toiseen? Se, että kilpauinti ja sen eteenpäin vieminen on kymmenille miljoonille muillekin tärkeää, tuo omaankin treenaamiseen lisävirtaa, vaikka sitä ei tietoisesti usein ajattelisikaan. Punaisen kuningattaren aikaan saama vaikutus tekee oman riman nostamisesta, uuden ideoinnista ja kavereiden kanssa kisailusta arkipäivää, lähempänä tapaa kuin tietoista valintaa.  Kaikki pelissä mukana olevat tietävät homman luonteen: jos jäät paikallesi, jäät jälkeen. Ja juuri tämä tekee mukana olemisesta niin kiehtovaa.