Miksi uin?


Oli lämmin kesäilta Ateenassa vuonna 2004 ja Aaron Peirsol oli juuri uinut yhden elämänsä parhaista uinneista. Tuon uinnin seurauksena oli hän nyt 200m selkäuinnin olympiavoittaja. Hän oli juuri lähdössä kohti verryttelyallasta, kun kuului 10 000 ihmisen huokaus. ”Ei enää mitään tällaista, jooko, ei mitään yllätyksiä, mehän teimme jo osamme, homma on jo taputeltu”, ajatteli Peirsol katsoessaan taakseen tulostaululle. Hän löysi nimensä aivan alimmaiselta sijalta, kirjainyhdistelmä DSQ sen vieressä kertomassa hylkäyksestä. Shokki oli lähimpänä kuvaamaan hänen tunnetilaansa, sekä ymmärrys siitä, että kaikki urheilussa ei olekaan hänen hallinnassaan. Matkalla kilpailualtaalta verryttelyaltaalle oli aikaa tarkastella siihenastista uraa ja kaikkea, mikä oli johtanut tuohon pisteeseen. Tuota kävelyä hän kutsuu elämänsä voimakkaimmaksi vartiksi. Hän pohti, että tekisikö kaiken sen harjoittelun uudestaan, jos tietäisi, että tuloksena on tien päässä hylkääminen minuutteja olympiakullan voittamisen jälkeen. Mitä sanoisi hänen 10-vuotias itsensä, jos tämän päivän Peirsol tulisi sanomaan hänelle, että kaikki tuo työ johtaa lopulta tuohon olympiakullan menettämiseen? Tekisikö hän kaiken sen uudestaan? Hän oli helpottunut huomatessaan sisältä kumpuavan vastauksen olevan ehdoton kyllä. Voittaminen ei ainakaan ollut hänelle tärkeintä. Viimeistään sukeltaessaan verryttelyaltaaseen hän tajusi, että tästähän minä tykkään, veden alla olemisesta. Lisäksi mielessä pyöri kaikki uinnin tarjoamat kokemukset ja ihmiset, joita on urallaan tavannut. Hän tiesi tuolloin uivansa jollain tavalla koko ikänsä.

Poikkeustila, jossa vietimme erilaista uintiarkea ilman allasta ja yhteisiä treenejä, sai monen urheilijan mielessä varmasti tietynlaisen hahmon. Tuo hahmo saattoi näyttää enemmän tai vähemmän kysymyksiltä, kuten ”Miksi uin?”, ”Minkälaista roolia uinti näyttelee elämässäni?”, ”Mitä kaipaan eniten uinnissa?”. Noissa kysymyksissä on voimaa. Jo niiden pohtiminen voi saada aikaan tärkeitä oivalluksia, tai ainakin karkeita suuntaviivoja siitä, mihin oikeastaan haluaa olla matkalla. Tuo tarina kertoo noista pohdinnoista ja oivalluksista mainiosti. Ja mikä tärkeintä, tuo on nimenomaan Aaron Peirsolin tarina oman uinnin merkityksistä, ei sinun tai minun. Tuo tarina olisi erilainen, jos sen olisi kertonut urheilija, jolle kilpailu ja voittaminen on tärkeintä. Tai urheilija, jolle ystävät ovat urheilussa kaikkein tärkeintä. Oleellista on pohtia uinnin merkitystä itselle, muiden tarinat ovat tässä vain apuna ja työkaluina.

Ateenan 200m selkäuintifinaalin tarina ei suinkaan päättynyt tuonne verra-altaalle. Hylkäys vedettiin takaisin puoli tuntia myöhemmin ja Peirsol sai lopulta kultaisen mitalin. Tähän draaman kaareen kuului muun muassa laittomaksi tuomittu käännös ja väärällä kielellä täytetty hylkäysilmoitus. Kuten Peirsol osuvasti toteaa, kaikki asiat eivät urheilussa suinkaan ole hallittavissa, vain oma suhtautuminen noihin asioihin on.

Lähteet:

Aaron Peirsol ja Jack Roach jutustelemassa:

Ateenan 2004 olympiafinaali 200m su:https://www.youtube.com/watch?v=Ml6ZYWpH4JU