Omistajuudesta


Sydneyn olympialaiset, vuosi 2000. Kun Ian Thorpe ponnisti 200metrin vapaauinnin viimeisestä käännöksestä, valmiina loppukiriin ja voittotaisteluun Pieter van den Hoogenbandin kanssa, iski häneen vieras tunne. Hänellä ei ollut mitään jäljellä. Hän koetti keskittyä pitämään vetonsa pitkänä, kuten hänellä oli vaikeissa paikoissa tapana, mutta tiesi sisimmässään, että tästä ei nousta. Tuloksena hopea ja ainut kisa, jonka hän kokee oikeasti hävinneensä uransa aikana. Kisan, jossa hän ei päässyt omien standardiensa tasolle. Se, mitä tuosta hetkestä seurasi, määritteli hänen seuraavat neljä vuottaan. Thorpe päätti valmistautua seuraavaan kertaan niin, että olisi kisoissa huonoimpana päivänäänkin parempi kuin kilpakumppaninsa heidän parhaimpanaan. Ja että hänen kilpakumppaninsa tietäisivät tämän astuessaan hänen kanssaan viivalle. Thorpen seuraavasta neljästä vuodesta voi lukea uinnin historiankirjoista, siellä joukossa myös olympiakultaa 200m vapaauinnin revanssissa. Mistä tässä on kysymys? Samanlaisia tarinoita on urheilu tulvillaan, mutta miksi osa nousee uudelle tasolle ja osa ei?

Tohtori Carol Dweckin growth mindset/fixed-mindset viitekehyksellä päästään mukavasti liikkeelle. Viitekehys lyhyesti kuvattuna:

  • Growth mindset (kasvun ajattelutapa) tarkoittaa sitä, että ihminen uskoo vahvasti omien taitojensa ja kykyjensä olevan kehitettävissä omalla toiminnalla ja että uudet asiat ovat opittavissa yrityksen ja harjoittelun kautta. Virheet ja epäonnistumiset kuuluvat asiaan ja ovat ennemminkin työkaluja uusien taitojen oppimisessa.
  • Fixed-mindset (kiinteä, muuttumaton ajattelutapa) tarkoittaa puolestaan sitä, että ihminen uskoo omien taitojensa ja kykyjensä olevan pitkälti synnynnäisiä ja määrättyjä, eikä lisäharjoitus muuta niitä juurikaan. Tämä johtaa oman osaamiseen varmisteluun sekä virheiden ja epäonnistumisen välttelyyn.

On selvää, kumpaan mindset-leiriin Thorpe tekojensa perusteella kuuluu. On myöskin selvää, että tuo on leiri, missä iso osa urheilumaailman mestareista majailee. Valmentaja Brett Hawken podcastissa (https://www.youtube.com/watch?v=N2xP28kVz1Y) Thorpe tarjoilee muutakin growth mindset herkkua. Thorpe oli uimarina nimittäin siitä harvinainen tapaus, että hän ei treenannut kisatakseen, vaan kisasi perustellakseen sen treenimäärän, jonka hän teki. Ei kisaaminenkaan kuulemma hullumpaa ollut, mutta treenaaminen ja rakkaus lajiin oli se juttu hänelle. Tekniikan kehittäminen kiinnosti pienestä pitäen. Lisäksi tuo Sydneyn 200m vapaauinnin finaali oli tosiaan ainut kisa, jonka hän koki koskaan hävinneensä. Hävisi hän toki muitakin kisoja urallaan, mutta niissä hän sai tehtyä sellaisen suorituksen, johon hän pystyi olemaan tyytyväinen, pääsi omalle tasolleen.

Thorpe ei kuitenkaan puhunut ajattelutavoista tai viitekehyksistä. Hän puhui omistajuudesta. Siitä, kuinka oman suorituksensa omistaminen, ilman tekosyitä, erottelee parhaat uimarit todella hyvistä uimareista. Itse ajattelen omistajuuden tuovan rehellisyyttä ja energiaa treenaamiseen. Kun urheilija oikeasti oivaltaa, miten iso valta omasta suorituksesta hänellä onkaan, on kiitorata auki. Kun saa kiinni siitä ihanasta ja pelottavastakin ajatuksesta, että MINULLA on vastuu ja MINULLA on itse asiassa voimia kantaa tuo vastuu. Urheiluun ilmestyy uusia, kirkkaampia värejä. Omistajuutta ei voi oikein antaa urheilijalle, vaan se on itse otettava. TÄMÄ on minun tavoitteeni ja TÄMÄN olen valmis tekemään sen vuoksi. TÄSSÄ on minun rimani treeneissä ja minähän muuten menen siitä yli. Päivästä toiseen. Valmentaja ja lähipiiri ovat totta kai tärkeässä asemassa, etsivää urheilijaa auttamassa ja rimansa asettanutta urheilijaa tukemassa. Linkki omistajuuden ja growth mindsetin välillä on ilmeinen, urheilija uskaltaa ottaa rehellisen vastuun vain jos uskoo voivansa vaikuttaa isosti omaan suoritukseensa.

Jotta Kilpauinnin oppilas pääsee syventäviin opintoihin, on hänen omistettava oma uransa, omistettava oma treenaamisensa, omistettava oma prosessinsa. Tapahtuvatko treeneissä asiat sinulle, vai saatko sinä treeneissä asioita tapahtumaan? Oletko oman urheilu-urasi objekti vai subjekti?