Onko treeneissäsi Pyhä läsnä?


”Entä, jos usko ei olisikaan uskomusoppia totuudesta, vaan kokemus, jopa hengellinen sellainen?”

Marko Malvela pohtii uusimman kirjansa, ”Rakkauden ja niukkuuden radkaali” (2020) alkumetreillä uskon luonnetta ja roolia kilpaurheilussa. Aiheesta on paljon puhetta urheilun piirissä: ”Usko itseesi”, ”Sun täytyy uskoa sun unelmiin”, ”Kuka uskoo voittoon eniten, saavuttaa sen lopulta” ja niin edelleen. Kaikille on selvää uskon valtava merkitys kilpaurheilun kovasti kilpaillulla alalla. Se, mikä ei kuitenkaan ole monesti selvää, ovat uskon erilaiset luonteet ja se, minkälaisen kokemuksen nuo eri luonteiset uskot saavat meissä aikaan.

Malvela käyttää toteamusta ”Uskon uinnin olympiamitaliin Tokiossa” avaamaan uskon eri luonteita. Totuudellinen usko mitaliin tarkoittaisi sitä, että katsottaisiin mahdollisuudet aikaisempien kisojen, testitulosten, aikaisempien olympialaisten perusteella ja todettaisiin pragmaattisesti mitalin olevan faktojen valossa mahdollinen. Eli tuon uskon sanottaisiin olevan totta, se joko toteutuu tai kaatuu kisoissa. Tuo usko on helposti ahdas ja jättää vain vähän liikkumatilaa. Se voi näin rakentaa mitalia tavoittelevalle urheilijalle vankilan.

Mitaliin voi uskoa kuitenkin myös hengellisesti ja kokemuksellisesti. Tällainen usko tarkoittaa ”antautumista valmistautumisen hengelle, joka vallitsee työssäni joka päivä”. Se muokkaa tekemistä tarkoitukselliseksi ja palkitsevaksi. Se saa aikaan tunteen siitä, että ”Pyhä on tekemisessä läsnä”. Hengellinen ja kokemuksellinen usko mitaliin ei ole siis kiinnostunut niinkään siitä, että toteutuuko vai kaatuuko uskon kohde lopulta kisoissa. Se on kiinnostunut ennemminkin siitä, minkälaiseksi usko muokkaa kokemuksen yhteisestä treenihetkestä urheilijoiden kanssa. Se laittaa valmentajan ja urheilijat yhteiselle matkalle.   

Aina kun Marko toteaa Sprinttitallin tai Plaanin treeneissä Pyhän olevan läsnä, saan yleensä välittömästi kiinni tuosta tunnelmasta ja kokemuksesta. Nämä hetket tulevat näkyviksi monenlaisissa eri tilanteissa ja harjoitteissa. Sitä voisi kuvailla toisaalta äärimmäisen keskittyneeksi ja tavoitteelliseksi tekemiseksi, toisaalta huolettomaksi ja vapautuneeksi tunnelmaksi. Pyhän läsnäolo tarkoittaa omassa kokemuksessani juuri tuollaista vapautunutta tunnelmaa, joka ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman korkeaa yhteistä tavoitetta tai vaatimustasoa. Pelkkä rento meininki tai keskittynyt työnteko eivät yksistään riitä Pyhän esille tuomiseen, vaan tarvitaan molempia. Ja siihen vielä ripaus jotain.

Tekstin lukeminen sai itsessäni paljon liikkeelle. Päädyin pohtimaan, onko omassa valmennuksessani kuvatunlaista hengellistä uskoa, joka vaikuttaa päivittäiseen kokemukseen treeneistä. Löysin menneisyydestä jaksoja, joissa ei toden totta ollut tuollaista uskoa huomiseen ja parempaan. Ne näyttäytyvät jollakin tavalla sumeina jaksoina, päässä ei pyöri ajatukset homman kehittämisestä ja uusista suunnista, vaan kaikki polkee jollain tavalla paikallaan. Mikään ei periaatteessa ole vialla, mutta treeneissä ei ole Pyhä läsnä, ei oikein lähde. Huomaan kevään tauon ohjatuista treeneistä puhaltaneen tuon sumeuden pois, usko on jälleen paikalla ja kirkkaampana kuin aikoihin. Uskon jälleen meidän ryhmän mahdollisuuksiin olla Suomen paras ryhmä. Ja tuo usko on nimenomaan liikkeelle laittava voima, energiaa, ”imua ja intensiivisyyttä”, kuten Marko kirjassaan kuvaa. Se ei ole siis vain päämäärää kohti silmälaput silmillä marssimista, vaan ennen kaikkea hyvä kokemus, prosessi ja yhteinen matka, tapa elää arkea. Sitä pientä kihelmöintiä kun ajattelee, että tämän porukan kanssa kaikki on mahdollista.

Hengellistä ja kokemuksellista uskoa on maukasta pohtia sen vuoksi, että sen tuottamaa kokemusta on vaikeaa pukea sanoiksi. Sen tuoma energia on selkeästi tunnistettava, mutta vaikeasti avattava. Kilpauinnin oppilas pohtiikin arjessaan oman uskonsa luonnetta: onko se ahdasta ja realistisesti vain päämäärään sidottua vai tuottaako se arkeen Pyhän läsnäolon ja hyvän kokemuksen urheilusta?