Operaatio Lahopuu ja muuttolintujen paluu kotilammelle


1700-luvulla, alueella, joka nykyään tunnetaan Saksana, päätettiin laittaa metsät järjestykseen. Johann Gottlieb Beckmann tiimeineen kierteli metsissä mukanaan värikoodattuja nauloja, joita he vasaroivat puihin niiden koon mukaan. Kunkin väristä naulaa oli tiedetty määrä, joten merkintäretken jälkeen heillä oli tiedossa, kuinka paljon minkäkin kokoista puuta metsässä oli. Tästä voitiin laskea, kuinka paljon metsässä oli hakattavaa puuta. Koska puut olivat tosiaan hyvin eri kokoisia, käytettiin puun määrän ilmaisemiseen kuvitteellista ”normaalipuuta” (Normalbaum) mittana, eli metsässä saattoi olla hakattavaa puuta vaikkapa ”2000 normaalipuun verran”. Kauhea duuni laskea ja muokata! Miksi ei vain istutettaisi noiden ”normaalipuiden” kokoisia puita suoraan ja raivattaisi metsän muuta sotkua pois? Näin lopulta tehtiin, eli istutettiin vain yhtä puulajia, joka oli kooltaan tuollaisen ”normaalipuun” kokoinen ja raivattiin kaikki muut lajit, aluskasvillisuus, kuolleet puut ja sekasotku pois.

Tämä oli aluksi todella tehokas strategia puun määrän maksimoinnin näkökulmasta. Puut kasvoivat näteissä ja helposti tilastoitavissa riveissä, sotku oli selvitetty! Puiden kasvattajat eivät kuitenkaan osanneet ottaa huomioon vieressä olevan kylän asukkaiden tarpeita, jotka olivat keränneet perinteisesti metsistä mm. kaatuneita puita tulentekoa varten, mahlaa liimaksi ja tammenterhoja sioille syötäväksi. Tämä oli liian triviaalia ja sotkuista metsänkasvattajien tilastoihin. Huomattavasti pahempaa seurasi parin sadan vuoden päästä, kun istutetut metsät alkoivat voida huonosti ja kuolla. Lahopuiden ”siistiminen” pois metsästä johti kolmanneksen siellä eläneiden lajien kuolemaan, jos lintuja ei lasketa mukaan. Tämä monimuotoisuuden häviäminen tarkoitti sitä, että metsän muodostavat samankokoiset ja samaa lajia olevat puut olivat herkempiä erilaisten loisten ja sienten valloituksille. Lisäksi maaperä köyhtyi huomattavasti, kun lahopuut ja muu ”triviaali” kuollut aines siivottiin metsästä pois. Metsien sovittaminen helposti mitattaviin tilastoihin muokkasi siis koko ekosysteemiä rajusti, johtaen katastrofiin myös alkuperäisen tavoitteen, eli metsästä saatavan puun määrän maksimoinnin, näkökulmasta.

Tästä sai poikkeusajan treenijaksomme, Operaatio Lahopuu, innoituksen ja rakenteen. Treenijaksolla on ollut kolme selkeää tasoa:

  1. Treenataan asioita, joita ei tule normaalilla treenijaksolla juurikaan tehtyä (pitkät kävelylenkit, juoksu, uusien taitojen harjoittelu…)
  2. Tehdään loikkatreeniä starttia ja käännöksiä varten
  3. Etsitään asioita kuivalta maalta, jotka olisivat mahdollisimman lähellä uintiharjoittelua ja uinnin tarpeita (ylävartalon voima, epävakaan tilanteen vakauttaminen, kokovartaloliikkeet…)

Ensimmäinen taso on ollut tärkein, eli tehdä kaikenlaista, mitä ei tule normaalissa arjessa tehtyä ainakaan isoja määriä. Tämä on se lahopuu-taso, eli menemällä normaalisti aika lajispesifin ja kilpailusuoritukseen keskittyvän harjoittelumme ulkopuolelle, on tarkoituksena ollut löytää uutta näkökulmaa uintiin ja arkiseen harjoitteluun. Löytyikö sitä? Siitä mahdollisesti myöhemmin lisää. Se, mikä löytyi jo hyvin äkkiä poikkeusolojen alkamisen jälkeen, oli ryhmässä harjoittelemisen merkitys ja yhteisen treenihetken arvo arjessa. Tämän vuoksi onkin mahtavaa, että hyvin pian, rajoitusten kevennyttyä, muuttolintujen mukaan nimetyt pienryhmämme pääsevät palaamaan kotilammelleen elämään ja ihmettelemään uintiarkea. Yhdessä, ryhmänä.