Pieleen meni


”V***u ku hävetti! olin niin hidas!”

”… tuntuu ihan naurettavalta edetä noin hitaasti, hävettää!”

”V***U MITÄ P***AA!”

Siinä reippaan urheilijanuorukaisen reippaita mietteitä treenipäiväkirjasta vuosien takaa. Voisin jopa väittää, että suhteeni epäonnistumisiin ja virheisiin ei ollut ihan parhaassa mahdollisessa hapessa noihin aikoihin. Muistan kyllä ne todella vahvat ja keholliset tunteet, jotka saivat raapustamaan nuo merkinnät. Uinti oli todella vahvasti linkittyneenä omaan käsitykseeni itsestäni ja omasta arvostani ihmisenä. Huonot suoritukset treeneissä ja varsinkin kilpailuissa uhkasivat vakavasti tuota arvoa. Tulostaululle katsominen huonon uinnin jälkeen laittoi aina saman raskaan levyn pyörimään päässä: ”Miten on mahdollista, että uin noin hitaasti? Kuka mä oikein luulen olevani, enhän mä osaa edes uida, vaikka treenaan sitä 10 kertaa viikossa.” Ja niin edelleen. On helppoa nähdä, että tuo ei luultavasti ole paras tapa suhtautua epäonnistumisiin oppimisen ja kehittymisen kannalta. Kuitenkin tuollainen kommentointi ja itsepuhe ei ole urheilussa edes harvinaista. Mistä tässä on kysymys?

Tärkeässä roolissa noiden ajatusten ja tunteiden muodostumisessa on suhtautumisestamme virheisiin ja epäonnistumisiin. Väitänkin, että meidän on määriteltävä suhteemme niihin uudelleen. Kaikki ovat kuulleet aiheeseen liittyviä sanontoja, kuten ”Virheistä oppii”, ”Moka on lahja” ja niin edelleen. Monet ovat lukeneet tai kuulleet omilla aloillaan pitkälle menneiden henkilöiden tarinoista ne valtavat määrät epäonnistumisia, joita matkan varrelle on sattunut. On loogista ajatella, että siihen määrään kilpailusuorituksia, jotka esimerkiksi kilpauimari tekee kauden aikana, mahtuu niin hyviä, huonoja kuin ok suorituksiakin. Totta kai mahtuu, senhän näkee joka kaudella jokaisen urheilijan kohdalla. Miksi sitten on niin vaikeaa nähdä tuota normaalia suoritusten ja tulosten vaihtelua omalla kohdalla normaalina ja asiaan kuuluvana? Pixarin entinen johtaja Ed Catmull vastaa tuohon osuvasti: ”Se sattuu.”

Tuo fyysisenäkin kipuna tuntuva reaktio epäonnistumisiin, varsinkin itselle merkityksellisissä asioissa, voi olla iso tekijä oppimisen ja kehityksen tiellä. Epäonnistuminen voi tuntua voimakkaana häpeän tunteena, kuten vaikkapa itselleni monesti kävi. Tuolloin epäonnistunut suoritus näyttäytyy urheilijalle osoituksena hänen epäonnistumisestaan ja kelvottomuudestaan.

Häpeän sijasta osa urheilijoista kokee epäonnistumisen jälkeen ennemminkin syyllisyyttä. Tällöin epämukava tunne liittyy siihen, mitä urheilija on tehnyt tai jättänyt tekemättä valmistautuessaan suoritukseen. Tunne ei johdu siis siitä, että urheilija olisi ihmisenä riittämätön, vaan kohdistuu ennemminkin hänen tekoihinsa ja niiden laatuun.

Molemmat tunteet, häpeä ja syyllisyys, ovat voimakkaita tunteita. Syyllisyys on kuitenkin paljon helpompi kääntää positiiviseksi toiminnaksi kuin häpeä, koska siinä urheilija ja urheilijan teot pysyvät erillään. Tekoihin voi vaikuttaa, joskus helpostikin ja nopeasti, kun taas häpeän aikaan saama tunne riittämättömyydestä voi viedä voimat paremman suorituksen rakentamisesta. Syyllisyys voi antaa voimaa muuttaa omaa käytöstä, joka ei ole omien arvojesi mukaista.

Häpeätutkijoiden käyttämä erottelu tiivistettynä: Häpeä = Olen paha. Syyllisyys = Tein jotain pahaa. Eli urheiluun sovellettuna vaikkapa epäonnistuneen kisan jälkeen: Häpeä = Olen täysi epäonnistuminen. Syyllisyys = Suoritukseni ei onnistunut tänään, olisi pitänyt harjoitella noita käännöksiä kauden aikana. On helppoa nähdä, kumpi ajatusketju todennäköisemmin johtaa parempaan suoritukseen seuraavissa kisoissa, puhumattakaan siitä, minkälaisen olon kukin noista jättää urheilijalle.   

Voisiko epäonnistumisen nähdä noiden kipeiden tunteiden yli luonnollisena ja oleellisena osana minkä tahansa suorituksen rakentamista? Shaun McNiff tarjoaa tähän hyvän esimerkin kuvataiteen maailmasta. Yksi tekniikka harjoitella taulujen maalaamista on maalata sama taulu useita kertoja niin, että aikaisempien versioiden pois heittämisen sijasta ne asetetaan vierekkäin aikajanalle. Näin on mahdollista tarkastella saman taulun eri vaiheita ja muotoja sen löytäessä lopulta taiteilijan haluaman muodon. Tuollainen jana saa taulun tekemisen prosessin tulemaan esille. Valmis taulu ei synny ainoastaan sen maalaamisen hetkessä, vaan se syntyi suurelta osin jo niiden harjoituskierrosten ja niistä oppimisen aikana. Tuo prosessin ja ison kuvan näkyväksi tekeminen olisi myös urheilijalle hyödyllistä: Kaikki kauden aikaiset suoritukset, onnistuneet, epäonnistuneet ja ok, ovat olennaisia palasia omaa parasta uintia rakennettaessa. Ne olisi tärkeä nähdä osina kokonaisuutta. Helpommin sanottu kuin tehty.

En yritäkään sanoa, että epäonnistumisen pitäisi olla jollain tavalla miellyttävä kokemus. Pointtina ennemminkin se, että kun laitetaan itsestä paljon likoon harjoittelun ja kilpailun muodossa, ovat epäonnistumiset väistämättömiä ja toisaalta oppimisen ja kehittymisen kannalta välttämättömiä. Ne tuovat esille asioita, joista on monesti korvaamatonta hyötyä paremman suorituksen rakentamisessa. Mutta on myös totta, että ne sattuvat. Kuitenkin jo tämän tiedostaminen vie noilta epämukavilta tunteilta valtaa pois. Häpeätutkija Brené Brownin sanoin: ”Mitä vähemmän häpeästä puhumme, sitä enemmän valtaa sillä on elämässämme.”

Lähteet ja hyviä aiheeseen liittyviä kirjoja:

Matthew Syed: ”Black Box Thinking: Marginal Gains and the Secrets of High Performance” (2016)

Ed Catmull with Amy Wallace: “Creativity, Inc. Overcoming the Unseen Forces that Stand in the Way of True Inspiration” (2014)

Marko Malvela: “Rakkauden ja Niukkuuden Radikaali” (2020)

Shaun McNiff: ”Trust the Process: An Artists Guide to Letting Go” (1998)

Carol Dweck: “Mindset: Changing the way you think to fulfil your potential” (2006)

Brené Brown: “Rohkaiseva johtaja” (2019)

Brené Brown: “Uskalla haavoittua: Elä rohkeasti täydellä sydämellä” (2013)