Rauta ja sprinttitreeni


Britanniassa ja Ranskassa tapahtui 1800-luvun puoliväissä hyvin samanlainen kehityskulku rakennusmateriaalien suhteen. Tuohon asti rakennukset oli pääasiassa tehty puusta ja kivestä, mutta uusi vahva ja paloturvallinen materiaali nosti päätään. Raudasta oli tuohon mennessä tehty Britanniassa esimerkiksi siltoja jo 1700-luvun lopulta alkaen ja sitä oli käytetty rakennusten pienissä yksityiskohdissa hyödyksi. Insinöörit, jotka olivat rakennuttaneet raudasta isojakin siltoja, valitsivat sen materiaaliksi nimenomaan sen ominaisuuksien ja hyötyjen perusteella. Mikä siis esti arkkitehteja ottamasta rautaa laajemmin käyttöön rakennusmateriaalina?

Vastaus on edellisen tekstin perusteella tuttu: Tuon ajan arkkitehtien mielestä rauta ei ollut rakennusmateriaalina kaunista. Toisin sanoen, se ei sopinut puu- ja kivirakentamisen aikana muovautuneeseen esteettiseen kaanoniin. Erityisesti ohuiden rautarakenteiden suhteeton lujuus niiden läpimittaan nähden ei miellyttänyt aikalaisia. Arkkitehti Gottfried Semper ilmaisi tuon vastustuksen osuvasti: ”[Raudan käyttäminen vaatii] joko kauneuden tai käytännöllisyyden uhraamista; niiden yhdistäminen on mahdotonta.” Hän totesi myös raudan soveltuvan ainoastaan väliaikaisiin rakennuksiin ja että kivi on ainut oikea materiaali monumentaalisiin taideteoksiin.

Rauta tuli arkkitehtien yleisesti hyväksymäksi rakennusmateriaaliksi karkeasti jakaen kolmessa vaiheessa: Ensimmäisessä vaiheessa rautaa käytettiin insinöörien toimesta rakennelmissa, joiden ei katsottu kuuluvan perinteisen arkkitehtuurin piiriin. Tämä vaihe opetti raudan ominaisuuksista ja hyödyistä. Toisessa vaiheessa arkkitehdit alkoivat käyttää raudasta tehtyjä rakennelmia suunnittelemissaan rakennuksissa, mutta piilottivat ne puun tai kiven alle noudattaakseen vielä vallalla olevaa esteettistä kaanonia. Kolmannessa vaiheessa rautaa alettiin käyttää näkyvämmin ja alettiin miettiä, minkälaisia rakennelmia raudan ominaisuudet mahdollistavat. Kriitikko Cornelius Gurlitt ilmaisi asian seuraavasti vuonna 1899: ”Kysymys ei ole siitä, kuinka saisimme raudan taipumaan omaan makuumme sopivaksi, vaan paljon tärkeämpi kysymys on, että kuinka saamme oman makumme mukautettua rautaan?”

Sprinttiharjoittelun saapuminen kilpauinnin piiriin muistuttaa raudan tarinaa rakennusmateriaalina. Uinnissa oli pitkään vallalla tarina kilpauinnista kestävyyslajina. Lajin esteettiseen kaanoniin voidaan katsoa kuuluneen muun muassa määräharjoittelun, aerobisen pohjan rakentamisen, kynnysten tärkeyden, harjoituksen rankkuuden ja niiden tuottaman kivun. Nämä ovat perustuneet sekä liikuntatieteeseen että esimerkkeihin menestyneistä urheilijoista. Jos ylivoimaisesti suurin osa tietyn ajan uimareista menestyy tietyn esteettisen kaanonin mukaisella harjoittelulla, pääsee käsitys ”oikeanlaisesta” harjoittelusta vahvistumaan. Jokainen määräharjoittelun kautta menestynyt uimari vahvistaa tuota kaanonia.

Sprinttereiden spesifiä harjoittelua oli esiintynyt muissa lajeissa, kuten yleisurheilussa, jo pitkään. Eripituisten matkojen juoksijoiden harjoitusmetodit poikkesivat radikaalisti toisistaan. Tämä vastaa ensimmäistä vaihetta raudan tarinassa, jossa insinöörit olivat käyttäneet rautaa jo omissa rakennelmissaan, mutta arkkitehdit olivat vielä vastahakoisia. Uinnin parissa kaikkien matkojen uimareiden harjoittelun tuli näyttää vallalla olevan esteettisen kaanonin mukaiselta. Sprinttiharjoittelu oli liian helppoa, liian kevyttä ja liian lyhyttä.

Sprinttereiden harjoittelu alkoi kuitenkin jossain vaiheessa erottua pidempien matkojen harjoittelusta. Harjoittelun runko oli kuitenkin usein samanlainen, sprintterit saattoivat uida samaa sarjaa muiden kanssa, mutta esimerkiksi yhden kierroksen vähemmän tai jonkun osan kovemmalla teholla. Voimatasojen nostamisen tärkeys alkoi nousta arvoonsa. Tämä vastaa raudan tarinan toista vaihetta, jossa rautarakennelmat peitettiin perinteisempien rakennelmien alle. Sprinttitreeni ikään kuin upotettiin ja piilotettiin pidemmän matkan harjoittelun lomaan ja koetettiin saada edes näyttämään ”oikealta” harjoittelulta.

Kolmannessa vaiheessa sprinttiharjoittelun ja raudan tarinat kohtaavat kauniilla tavalla. Aivan kuten raudan kanssa, enää ei uinnissa kyselty, että miten sprinttiharjoittelun saisi mukautumaan vallallaan olevaan esteettiseen kaanoniin, vaan pohdittiin että mitä nopeasti uiminen oikeasti vaatii harjoittelulta ja minkälaisilla ominaisuuksia kovilla sprinttereillä oli. Harjoittelu alkoi rakentua oikeasti lyhyiden matkojen ominaisuuksien ja vaatimusten mukaan, aivan kuten raudan ominaisuudet alkoivat rakentaa käsitystä siitä, miten sitä voidaan arkkitehtuurissa käyttää. Uudenlainen esteettinen kaanon alkoi saada voimaa spesifimmällä sprinttiharjoittelulla menestyneiden urheilijoiden kautta.

Nykyisin rauta- ja teräsrakentamista ei pidetä lähtökohtaisesti kovinkaan rumana, vai mitä mahtavat tuumia Eiffel-tornin vuotuiset 7 miljoonaa kävijää? Tai ne 6,4 miljoonan #eiffeltower hashtagin käyttäjät Instagramissa? Samoin sprinttiharjoittelua ei pidetä enää ”vääränä” vaihtoehtona harjoitella lyhyemmille matkoille. Tosin nykyäänkin vielä kuulee monesti sprinttivalmennuksen metodeja käyttäviltä kommentteja siitä, kuinka rankaa ja haastavaa ja kovaa myös sprinttiharjoittelu on. Pyritään ikään kuin mahtumaan jollain tavalla entiseen esteettiseen kaanoniin ja perustella harjoittelua sitä kautta. Vaihtoehtona olisi todeta, mihin sprinttiharjoittelu perustuu ja millaisia tuloksia sillä on saatu aikaan. ”Väärin harjoittelemisen” pelko on todellista ja sen voidaan katsoa perustuvan osittain harjoitusfilosofioiden esteettisiin seikkoihin.

Lähteet

James W. McAllister: ”Beauty and Revolution in Science” (1996)