Tarpeeksi mahdollista rakentamassa


Mikä saa urheilijan yltämään suorituksiin, jotka etukäteen näyttävät ulkopuolisen silmin olevan vielä ulottumattomissa? Toisin sanoen, mikä siivittää urheilijan yllättävän koviin tuloksiin? En tiedä, mutta aina voi spekuloida. Tämänkertainen spekulointi käyttää edellisen tekstin raivaamaa subjektiivisuuden latua ja hiihtelee sitä pitkin etsimään vastauksia.

Sprinttitallissa Marko Malvelan valmennuksessa treenaava Plaanin uimari Jenni Moisio teki tuohon yllättävän kova-kategoriaan osuvan tempun kaksi kertaa viime vuoden aikana: Ensin kesällä voittaen 50m perhosen Espoon nuorten SM-uinneissa reunaradalta ja talvella voittaen Tampereen Lyhyen radan nuorten SM-uinneissa 100m vapaauinnin niin ikään reunaradalta. Kysyin eräällä automatkalla Jenniltä, että oliko sinulla sellainen olo ennen lajia, että tulet voittamaan sen. Tämä kysymys sen vuoksi, että itselläni oli ollut sellainen olo selkeästi kaksi kertaa uinti-urani aikana ja voitin noina molempina. Jenni vastasi että ei ehkä varsinaisesti tiennyt voittavansa, mutta tunsi jotain takaraivossaan. Jotain, joka kertoi mahdollisuuksien olevan olemassa. Mikä mahtaa olla tuo tietävä kutina?

Riippuu, keneltä asiaa kysyy. Jos kysyisi minäpystyvyysteorian (self-efficacy theory) isältä Albert Banduralta, vastaisi hän varmastikin minäpystyvyyden neljän pilarin olleen vahvoina ja aiheuttaneen tuon pystyväisen kutinan. Nuo pilarit ovat:

1) Aikaisemmat suoritukset ja kokemukset

2) Sosiaalinen vertailu (muilta matkiminen ja muiden kokemuksiin eläytyminen, mallioppiminen)

3) Sosiaalisen ympäristön antama palaute (kannustus, rohkaiseminen)

4) Fyysiset tuntemukset (tunteet, tunnetilat)

Tähän selitykseen on helppo yhtyä. Aikaisemmat suoritukset ja niiden muodostama kuva siitä, mikä on itselle mahdollista, elävät vahvana kehossa. Sosiaalinen vertailu, varsinkin samaistuttaviin henkilöihin, auttaa laajentamaan käsitystä mahdollisuuksien rajoista. Sosiaalisen ympäristön tarjoamalla kannustuksella on valtava merkitys suoritukseen. Jos treenaa ympäristössä, jossa puhe on ennemminkin sen suuntaista, että tässä porukassa mikä tahansa on mahdollista, tuo se urheilijalle ison edun. Fyysiset tuntemukset ja niiden tulkinta ovat avainasemassa oman riman nostamisessa, kuten edellisessä kirjoituksessa jo aiemmin esitin.

Uransa kuormitusfysiologian parissa tehnyt emeritusprofessori Tim Noakes vastaisi todennäköisesti tuon kutinan olevan aivojen ”Central governor”, joka säätelee tietoisuuden ulkopuolella kuhunkin tehtävään annettavia kehon resursseja. Se lisäksi suojelee ihmistä homeostaasin liialta järkkymiseltä kovissa suorituksissa ja lopettaa suorituksen tiedostamatta ennen kuin vahinkoa keholle tapahtuu. Noakes selittää tuolla hienostuneella säätelymekanismilla myös vauhdinjakoa, eli miksi kestävyyssuorituksissa on lähes aina loppukiri, vaikka urheilija olisi ollut kovassa vauhdissa jo ennen viimeistä kierrosta. Positiivinen kutina voisi tarkoittaa siis sitä, että aivot ovat tiedostamatta päätelleet, että tämä on voitettavissa ilman kehon romahdusta ja että tähän kannattaa laittaa resursseja.

Professori Samuele Marcora ja hänen psykobiologinen mallinsa osittaisivat tuntemusten suuntaan. Hänen mukaansa kaikki, joka vaikuttaa suorituksen koettuun rankkuuteen, vaivannäön tunteeseen (sense of effort), vaikuttaa lopputulokseen. Marcoran mallissa tietoisuudella ja subjektiivisuudella on siis isompi rooli. Jos suoritus tuntuu helpolta, ja varsinkin helpommalta kuin aikaisempien kokemusten valossa kuvitteli sen tuntuvan, annetaan siihen resursseja ja homma jatkuu. Jos taas suoritus tuntuu sietämättömän raskaalta ja kuviteltua raskaammalta, ei resursseja heru ja ihminen lopettaa tietoisesti suorituksen. Kutina ennen lajia voisi siis syntyä oletettua paremmasta olosta ennen suoritusta tai oletettua paremman tuntuisesta uinnista verryttelyssä.

Aivotutkija Minna Huotilainen listaa kirjassaan ”Näin aivot oppivat” (2019) aivojen toiminnan yleisiä periaatteita. Niistä varsinkin kaksi voisivat näytellä tärkeää roolia tuon kutinan synnyssä. Muovautumisperiaate tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä, että aivot eivät ole koskaan ”valmiit” vaan muovautuvat jatkuvasti käytön seurauksena. Uusia yhteyksiä syntyy, vähän käytettyjä yhteyksiä karsitaan pois, paljon käytettyjä yhteyksiä vahvistetaan. Tässä mielessä aikaisemmat kokemukset muokkaavat vahvasti aivoja ja sitä kautta suoritusta. Yllättävät ja ennen mahdottomalta tuntuvat suoritukset ovat mahdollisia, koska niihin tarvittavia yhteyksiä ei ole aikaisemmin yksinkertaisesti ollut olemassa, urheilija ja hänen ajattelunsa on tietyssä mielessä muuttunut menneisyyden ja nykyhetken välillä.

Erityisen kiinnostava aivojen toiminnan periaate tämän keskustelun teemoihin liittyen on ennakointiperiaate. Ennen ajateltiin, että aivot vain reagoivat ulkoisiin ärsykkeisiin, joita sinne aistielinten kautta saapuu. Nykyisin ajatellaan ennemminkin, että aivot tekevät ennustemalleja tulevista tapahtumista ja näitä malleja muokataan jatkuvasti. Esimerkiksi hauraan lasiesineen nähdessämme osaamme tiedostamatta säätää voimatason ja herkkyyden, jolla siihen tarttua. Tämä ei koneelta vielä onnistu. Urheilusuorituksessa tapahtuu luultavasti myös tällaista ennakointia, kun urheilija astuu starttijakkaralle. Vauhdinjaosta, taktiikasta, muista kilpailijoista, altaasta, oletetusta rasituksen tunteesta kilpailun eri vaiheissa, tekniikasta ynnä muusta on jonkinlainen malli valmiina aikaisempien kokemusten perusteella. Tuo malli muokkautuu varmasti matkan varrella ja urheilija tekee sen perusteella myös tietoisia päätöksiä.

Keskusteluista ja teorioista on itselleni muodostunut ikään kuin tiivistelmä yllättävän koviin suorituksiin johtavista tekijöistä, ja sen voi summata kahteen sanaan: Tarpeeksi mahdollinen. Tarkoitan tuolla sitä, että urheilijalle kertyy vuosien varrella valtava määrä kokemuksia omista suorituksista, muiden suorituksista, treeneistä, tunteista, tuntemuksista, taktiikoista, oppimisesta, onnistumisista, epäonnistumisista ja kaikesta muusta elämän varrelle sattuneesta. Noiden kaikkien tekijöiden perusteella urheilija luo sekä tietoisesti että tiedostamatta jonkinlaisen mallin tulevasta suorituksesta. Jos tuon mallin mukaan edessä oleva suoritus on ainoastaan mahdollinen ja helppo, ei siihen saada kaikkia mahdollisia resursseja käyttöön. Jos taas malli kertoo edessä olevan tehtävän olevan mahdoton, sekä tietoisella että tiedostamattomalla tasolla, ei myöskään silloin saada kaikkia resursseja käyttöön. Noiden kahden mallin leikkauspisteessä sijaitsee tarpeeksi mahdollisen alue. Siellä tarpeeksi monen tekijän on osoitettava suorituksen oltava juuri tehtävissä ja tuollaisesta mallin tulkinnasta saattaa saada vihiä juurikin tuollaisen tietävän kutinan muodossa.

Tarpeeksi mahdolliseen suoritukseen kehosi on tiedostamattomalla tasolla valmis satsaamaan kaikki käytettävissä olevat resurssit ja se on sinulle subjektiivisesti niin tärkeä suoritus, että olet valmis myös tietoisella tasolla antamaan kaikkesi. Kun sekä tietoinen että tiedostamaton malli tilanteesta osoittavat tarpeeksi mahdolliseen, on yllättävän kova suoritus tehtävissä. Kilpauinnin oppilas hyväksyy tilanteen ja elämän monimutkaisuuden, pyrkien kuitenkin muokkaamaan tietoista malliaan kohti tarpeeksi mahdollista ja keräämään kokemuksia, jotka auttavat tiedostamatonta mallia tekemään samoin.

Lähteet:

Alex Hutchinson: ”Endure: Mind, Body and the Curiously Elastic Limits of Human Performance” (2019)

Minna Huotilainen: “Näin aivot oppivat” (2019)

Albert Bandura: “Self-efficacy: Toward a Unifying Theory of Behavioral Change” (1977) (termien suomennokset otettu: http://terveyttatieteesta.blogspot.com/2019/04/mika-ihmeen-minapystyvyys.html)

Marko Malvela, joka esitteli Sprinttitallin treeneissä aikoinaan Banduran ja Noakesin teoriat