Viisi sadasosaa, kolme ihmistä, yksi kirjastokortti


Eamon Sullivan (47.05s, 2008), Kyle Chalmers (47.08s, 2019) ja James Magnussen (47.10s, 2012) ovat australialaisia 100m vapaauinnin taitajia, jokainen heistä kaikkien aikojen top-10 joukossa (5., 6. ja 8., tuossa järjestyksessä.)* Gwangjun 2019 MM-kilpailuiden kisalähetyksessä olleen grafiikan mukaan Chalmersin uintinopeus oli 100m vapaauinnin toisella puoliskolla noin 1,93 m/s. Tuolla nopeudella edetessä viisi sadasosaa vastaa matkassa hiukan alle kymmentä senttiä, eli hieman kirjastokorttia pidempää matkaa. Minkälaisen matkan nämä uimarit ovat kulkeneet päätyäkseen tuon hiukan venytetyn kirjastokortin mitan päähän toisistaan? Ovatko he vahvuuksiltaan samanlaisia? Onko harjoittelu ollut samanlaista? Entä suhtautuminen kilpailemiseen?

Laitetaan tuo ero ensin kontekstiin. Kilpauimareita on maailmassa sellainen päälle 30 miljoonaa. Heistä jokainen kokeilee takuuvarmasti 100m vapaauintia joskus uransa aikana, vähintään osana viestiä. Kilpailu tuossa uinnin ”perusmatkassa” on siis äärimmäisen kovaa. 100m vapaauinti on energiantuoton näkökulmasta pääosin anaerobinen suoritus, mutta aerobinen energiantuotto kerkeää mukavasti heräilemään. Tuo antaa vielä lisää pelivaraa siihen, kuinka moni pystyy haastamaan paikasta maailman huipulla verrattuna äärimmäisempiin nopeus tai kestävyysominaisuuksia vaativiin lajeihin, kuten 50 metrisiin ja 1500m vapaauintiin. Eli yksinkertaistettuna, sekä luonnostaan nopeat että luonnostaan aerobisemmat kaverit pystyvät treenaamaan satasen hyvin kilpailukykyiseen kuosiin.

Chalmers kertokin olevansa selkeästi aerobisempi uimari ja hänen harjoittelunsa on ikään kuin enemmän suunnattu 200m vapaauintia varten. Hän käyttää tuota aerobisempaa puoltaan hyödyksi rakentamalla vahvaa toista puolikasta kisaansa ja saa itseluottamusta tekemällä rakastamiaan pidempiä aerobisia sarjoja. Esimerkkinä 3-4x (800 neg. split la 1.5mmol/l + 4x50m 200pace @1min). Vahva toinen puolisko ja usko siihen ovat selkeästi myös henkisiä etuja muihin nähden. Chalmersia nopeampaa aloittavat tietävät tasan tarkkaan, että takaa tulee jahtaaja varustettuna sellaisella hieman päälle 24 sekunnin toisella 50 metrisellä. Ja Chalmers taas tietää oman vahvuutensa ja uskoo saavansa muut kiinni toisen 50 metrisen aikana. Hän alkoi panostaa toden teolla uintiin vasta noin vuosi ennen voittamaansa Rion olympiafinaalia. Tuolloin he miettivät valmentajansa kanssa, että finaaliin pääsee varmasti 47.5s uinnilla ja Chalmersin vahvuuksille sopiva tapa uida tuo aika oli aloittaa 23.0 ja tulla kotiin 24.5. Joten noita vauhteja sisältävää harjoittelua tehtiin runsaasti ennen Rioa.

Myös Magnussen kertoi toisen puoliskon olleen hänen ehdoton vahvuutensa. ”Walk out, run home” oli hänen kisastrategiansa yksinkertaistettuna. Hän harjoitteli todella paljon helppoa aloitusnopeutta ensimmäistä 50m varten, jotta olisi hyvissä voimissa toisella 50 metrisellä. Hän sanoikin, että ei ollut varmastikaan kisan kestävin uimari, mutta osasi uida ensimmäisen 50m sen verran kevyellä teholla tarpeeksi kovaa, että oli hyvissä asetelmissa ja hyvävoimaisena käännöksen jälkeen. Vauhtireservi oli tärkeä osa hänen lähestymistään 100m kisaan. Kuten oli myös toisen 50 metrisen treenaaminen, hänen lempisettinsä oli nimittäin 3×50@10min alhaalta, jossa hän ui yleensä 22.9-23,4, 44-47 frekvenssillä ja 7/10 rasitustasolla. Hänen treenaamisessaan korostuu spesifisyys ja se toikin itseluottamusta kisoihin. Hyvällä kaudella hän ui kasan 47-alkuisia 100m vapaauinteja, aina samalla määrällä vetoja ja samalla frekvenssillä kuin mitä oli treenannut. Hänen seitsemästä viikoittaisesta treenistä neljä oli kovaa ja kolme todella kevyttä.

Sullivan lähestyi kisastrategiaa täysin eri suunnasta. Hänelle oli tärkeää päästä käyttämään omaa vahvuuttaan, eli nopeutta, hyväkseen ensimmäisellä 50 metrisellä. Siinä kohtaa hänen täytyi olla selkeästi kärjessä. Pekingin olympialaisissa 2008 hän teki kohtalokkaan taktiikkavirheen 100m vapaauinnin finaalissa Alain Bernardia vastaan. Hän tiesi Bernardin olevan todella vahva matkan toisella puoliskolla ja ajatteli aloittaa hieman säästeliäämmin ensimmäisen 50m, jotta hänellä olisi voimia kamppailla Bernardin kanssa toisella 50 metrisellä. No, Sullivan aloitti normaalia rauhallisemmin, panikoi käännöksessä kun huomasi Bernardin olevankin aivan vieressä ja ei saanut parastaan irti suorituksesta. Tuloksena hopea ja kipeä oppitunti omaan strategiaan sekä omiin vahvuuksiin luottamisesta.

Sullivan kertoi kärsineensä loukkaantumisista koko uransa ajan. Hänellä oli mielenkiintoinen suhtautuminen loukkaantumisiin, koska hän ui yleensä parhaiten juuri niillä kausilla, kun kärsi loukkaantumisista ja joutui harjoittelemaan paljon normaalia vähemmän. Loukkaantumiset kuulemma pidensivät hänen uraansa ja auttoivat häntä, koska niiden kanssa hän ei saanut itseään harjoiteltua ylikuntoon niin usein. Hän ui 16-vuotiaaksi asti paljon määrää ja kertoi, että hänen uintinsa hajosi pitkillä matkoilla helposti. Vaikka hän treenasi ja yritti, nuo pidemmät toistot eivät tehneet muuta, kuin rikkoivat hänen olkapäänsä. Vaihdettuaan valmentajaa 16-vuotiaana otti hän määrää pois ja loukkaantumisten jälkeen vielä lisää. Hän oli uimarina sitä sprintterityyppiä, joka menee rikki ja jumiin helposti, kesken kautta saattoi tulla jopa 52 sekunnin 100vu ja vasta herkistelleenä pääsi kunnon kilpailukykyisiin aikoihin. Tuon viimein ymmärrettyään hän muokkasi valmentajansa kanssa harjoitteluaan enemmän siihen suuntaan, että kykenee olemaan kilpailukykyinen läpi kauden treenaten huomattavasti vähemmän, ajoittain jopa vain 15km viikossa.

Eroja siis löytyy, mutta mitä näillä uimareilla on sitten yhteistä? Yhteiseksi tekijäksi voisi nostaa ainakin itseluottamuksen ja uskon omiin kykyihin. Sullivanilla tämä näkyi muutoksena ajattelutavassa: Ennen hän saattoi miettiä, kuinka kovaa pitää uida, jotta voittaisi tietyt uimarit. Myöhemmin hänen ajattelutapansa oli, että näiden muiden uimareiden pitää uida näin ja näin kovaa voittaakseen hänet. Magnussen puolestaan sanoo, että ei koskaan voittanut kisaa, jota ei uskonut voittavansa. Hän puhuu itselleen mahdollisuuden antamisesta. Jos ei anna itselleen tuota mahdollisuutta nähdä itseään voittajana, voi saman tien unohtaa koko kisan, peli on pelattu. Chalmers on hyvin samoilla linjoilla. Hän ei voi ymmärtää urheilijoita, jotka lähtevät kisaan ilman että uskovat voivansa voittaa sen, se on hänelle jotenkin vieras ajatus. Miksi vaivautua sitten koko kisaan? Nämä ajatukset ovat paljon enemmän sukua keskenään kuin heidän harjoittelunsa. Onkin selvää, että 100m vapaauinnissa voi pärjätä maailman huipulla hyvin erinäköisillä harjoitusohjelmilla ja erilaisilla luontaisilla vahvuuksilla. Mutta ilman uskoa tuohon tekemiseen ja omiin vahvuuksiin? Tuskinpa.

* Hämmentävintä tässä on se, että maailman kaikkien aikojen listan 4., Cameron McEvoy, on myös Australiasta ja on uinut Sullivania vielä sadasosan nopeampaa. Hän ei kuitenkaan ole ollut vielä Brett Hawken podcstissa vieraana eikä minulla ole sisäpiirin tietoa hänestä, joten jääköön hänen uintien analysointi myöhemmäksi

Lähteet: